Vänrikki Tuovisen tarinat

Kuolema armahtaa, minä en?

  • Anna Chromy: Die Pieta
    Anna Chromy: Die Pieta
  • Vogel Selbsterkenntnis (1700-luku)
    Vogel Selbsterkenntnis (1700-luku)

Elämäni vaikuttaa vähän tarkoituksettomalta ja merkityksettömältä. Olemassaoloni ei tunnu täysin legitiimiltä. Legitimiteettivaje ahdistaa ja ruokkii turhuuden, ylimääräisyyden ja sivullisuuden tunteita, lievää epätoivoakin. Olen olemassaoleskelun orja.

Vaikka kristinusko on minulle vuosikymmen vuosikymmeneltä yhä kummallisempaa ja vieraampaa, kysyn silti kristillisin termein: Onko olemassaolon legitimiteetin puute suunnilleen samaa kuin synti? Onko legitimiteettivajeen kokeminen ja poteminen synnintuntoa? Olisiko legitimiteetin saaminen ja kokeminen armoa? Entä mikä voisi olla armon lähde?

En suostu nimittämään mitä tahansa armon lähdettä jumalaksi, tuskin epäjumalaksikaan.

Huomaan useinkin yrittäväni ansaita – suorastaan tienata – armoa hyödyllisyydellä, tuottavuudella, edes jollakin henkilökohtaisella kilpailukyvyllä ja -halulla – työnteolla, vielä eläkkeelläkin. ”Jokainen hyödytön hetkistäs / on hukkaan tuhlattu leiviskäs” (VK 433). ”Arvon mekin ansaitsemme” – ja armon? Pakkotyöltähän tämä haiskahtaa, eikä armoa juuri herahtele. ”Ja teemme turhaan työtä raskasta, / vaan emme pääse synnin kuormasta” (VK 371).

Jos armo ja legitimiteetti tulevat jumalan palvelemisesta, niin olen hukassa ja poissa pelistä, koska en tuollaista passaamista, jeesaamista tai palvontaa tajua enkä ymmärrä. Palvelemalla ja uskomallako ansaitsematon armo ansaitaan?

Kuolema armahtaa, koska se vapahtaa olemassaolosta. Oleminen kuolemaa kohti (das Sein zum Tode, Heidegger) on lohdullinen ajatus. Ensin on vain lusittava (elämöitävä, elosteltava) tämä subjektiivinen ja tietoinen olemassaolo, elämä, elähdettävä. ”Maan riemu, murhe katoaa, / käyn aina kohti kuolemaa” (VK 611).

”Ulkoista”, toisten antamaa legitimiteettiä voisi herua edellisiltä sukupolvilta - ”kumpujen kätköistä, mullasta maan” - seuraavilta polvilta tai nykyisiltä ”lähimmäisiltä”. Se ei kuitenkaan tunnu sammuttavan ”sisäisen” legitimiteetin kaipuuta. Pitäisikö kyetä itsetyydytykseen, itsensä armahtamiseen?

Sitten on tämä luullakseni yleinen ja tavanomainen vaihtoehto: elää ikään kuin elämällä olisi tarkoitus, niinku. Huono olen tässäkin.

Vai onko koko kysymys mieletön? Mitään ihme legiä ei koskaan ole, ei voi tai tarvitse olla? Pyyteeni on väärä, kohtuuton tai naurettava? Hah? Häh?

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

2Suosittele

2 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

NäytäPiilota kommentit (6 kommenttia)

Käyttäjän vylitalo kuva
Ville Ylitalo

Rehellisyys on kaikkein vaikeinta. Ihmisellä on taipumus keksiä erilaisia selityksiä tai oheistoimintoja välttyäkseen tuollaisilta pohdinnoilta ja yleensä se onnistuu kohtuullisesti. Lopulta elämän mielekkyyteen liittyvät kysymykset ovat sellaisia, joissa ei ole asiantuntijoita vaan jokainen on omillaan. Keskustelusta muiden kanssa voi olla silti apua.

Käyttäjän MargaretaBlafield kuva
Margareta Blåfield

Onko synti hukata leiviskänsä tai pitää kynttilänsä vakan alla? Voihan sitä niinkin ajatella. Tuttua pohdintaa.
Ajattelen kuitenkin niin, että pahin synti vahingon aiheuttaminen Luomakunnalle, jota Luoja Raamatun mukaan käski vaalimaan, luovuttaen vastuun ihmiselle.
Millaiset teot voisi legitimoida olemassaolon?

Käyttäjän demoni kuva
Liisa Polameri

Ihminen on myös ihmisyydestä itsestään vieraantunut, ulkoapäin ohjautuva, kulttuurinen artefakti, synnin - tai syyllisyyden - tuntoineen päivineen. Suuri henkilökohtainen voitto, on myöntää epätydellisyytensä ja antaa anteeksi itselleen.

Käyttäjän mattila kuva
Riku Mattila

Eiköhän se riitä, että koettaa tehdä jotain sen eteen, että jälkeen tulevilla on jokin asia nykyistä paremmin. Ei sen tarvitse olla edes iso asia, kunhan suunta vaan on oikea.

Anne Pylkkönen

Näin vanhemmiten olen päätynyt ajattelemaan että elämän tarkoitus on jokin ikiaikainen merkillinen prosessi. Jokaisen elämällä on samantapainen tarkoitus kuin jokaisen nupun aukeamisella kukaksi. Prosessiin kuuluvat erilaiset riskaabelit siirtymävaiheet ja erityisen tärkeä on hetki, jolloin mieli kiintyy oman itsensä olemassaolon sijasta koko maailman olemassaolon ihmettelyyn ja tarkkailuun.

Uskon siis että jossain vaiheessa "itse" on imenyt niin paljon ravintoa ympäröivästä maailmasta että tulee voimakas tarve antaa myös ympäristölleen "takaisin" jotain. Mitä vain, ihan vaikka kuinka pieniäkin asioita. Yllättäen voimakas tunne omasta merkityksettömyydestä ei olekaan tuskainen taakka, vaan vapauttava helpotus. Kummastuneena voi katsella sitäkin, että vaikkei yksittäinen ihminen itsessään ole tärkeä, niin jokainen on kiinni kiehtovan monimutkaisessa elämän kudelmassa, jonka kautta voi vaikuttaa hirmuisan paljon hyvin moniin (vaikkakin usein aika pikku)asioihin.

Käyttäjän Timoteus kuva
Timo Huolman

Hienosti puettu ajatus, itsekin yksilöä korostavasta näkökulmasta funtsinut oikeutusta olemassaololleni,
toistaiseksi olen tullut aina siihen tulokseen, että yhteisössä yksilö on turha, yksilön olemassaolon oikeutus kumpuaa yhteisön armosta.

Minäminä ei asiaa ajattele, nöyrä ei saa kehuja.

Yhteiskunta kumminkin on päättänyt antaa oikeutuksen keräämänsä eläkekassan muodossa, luvan naatiskella työelämän aikana kylvetystä ja tyynyn alle jemmatusta sadosta,
yksilötasolla se tosin ei ota kantaa?

Toimituksen poiminnat