Vänrikki Tuovisen tarinat

Paljastuskirjoitus elämän tarkoituksesta

Paljastan tässä kirjoituksessa elämän tarkoituksen, mutta ainoastaan individualistisen ihmisen elämän. Esimerkiksi kastemadon ja koivun tarkoitusta en paljasta.

 

Ihmisen 'minä' on syntinen tarina

 

Ihmisen taimi, tuo surkea ja suloinen rääpäle, heitetään maailmaan vailla minää tai minuutta. Mutta jo muutaman vuoden kuluttua ihana ipana kertoo itselleen ja toisille ihmisille tarinaa itsestään. Se muuttuu persoonaksi, häneksi: syntyy kertomus ja psyykkinen rakenne nimeltä minä. Itseään kertova tarina toistaa itseään identiteetiksi asti.

Sitten yksilökeskeisen ihmiselämän tarkoitus on pitää yllä minää. Huolenpito minästä on korkein arvo, tarvehierarkian huippu ja ihmisen pyhä.

Erillinen minä erottaa ihmisen jumalasta ja toisista ihmisistä – eli minä on syntiä. (Teeskentelen nyt jonkinlaista kristityntapaista ja käytän tässä kristittyjen pilaamia ja kummallisia sanoja.) Evankelis-luterilainen kirkko opettaa, että synti orjuuttaa ihmistä ja saa hänet kiertymään itsensä ympärille sekä nousemaan itse omaksi jumalakseen. Ja tuo yksilökeskeisyys on protestanttisuuden oma piirre.

Minä on hybristä. Rukoileminen ja mielipiteisiin turvautuminen ovat minän huoltamista, vakaumukset ja hienot autot minän jatkeita.

Minä-synti periytyy, eikä periytymisessä ole sijaa ihmisen tahdon vapaudelle. Perisynti määräytyy deterministisesti. ”Vapaat” valinnat tehdään vain minän puitteissa.

Jotkut aivosairaudet tuhoavat minän anatomista ja fysiologista perustaa, usein ihmisen vanhalla iällä. Minä murenee. Kyky inhimilliseen kärsimiseen saattaa samalla heiketä ratkaisevasti; jäävät toki kipu, vilu, nälkä, jano. Ihminen päätyy minän kuolemaan, minättömyyteen eli tarinattomuuteen, jota hän ei ole itse valinnut.

Persoonallinen tarina päättyy täten monesti ennen fyysistä kuolemaa vapautumiseen minästä ja synnistä. Minätön on synnitön, syyntakeeton, hyvän ja pahan tuolla puolen. Kuoleman jälkeinen elämä ja ”transsendentti” minä eli niin sanottu sielu ei liene uskottava jatko tarinalle, mutta pelottavaa tuo iankaikkisuusjulistus on.

Muut eläimet eivät minä-tarinaa kerro. Ne eivät tarvitse elämisensä tueksi tarinoita itsestään, sielusta, yksilöstä, joulupukista, jumalasta ja jumalan kuolemasta. Homo scissus ja ”eheytyminen” eivät ole oikeitten eläinten juttuja. Ei myöskään synti.

Yhteiskunta, kulttuurin suuret ja pienet kertomukset sekä toisten ihmisten minät pönkittävät minun minääni. Sikäli kun näin on, maailmalla on mieleiseni mieli ja lähimmäisilläni tehtävä tarinani tukemisessa. Tarina ruokkii tarinaa, synti syntiä. Teologit puhuvatkin yhteiskunnan synnistä, jopa rakenteellisesta synnistä. Jatkoksi voidaan ajatella kollektiivinen minä, joukkosieluinen ja massaindividualistinen monikon ensimmäinen persoona, me.

Jos toiset minät eivät tue minun minääni, kyseessä on narsistinen loukkaus erillisyyttäni ja yksilöllisyyttäni kohtaan. Minähän ei enää ole yleis- vaan erisnimi, Minä.

Minä tarinoi ja murjoo jumalasta ihmisenkaltaisen: minän, persoonan ja jopa monipersoonaisen instanssin. Ja tartuttaa, siirtää ja projisoi näin syntinsäkin jumalaansa? Jumalaparasta tulee ihmispolon kuvatus.

Minän kannalta olisi tarinan radikaali käänne tai peräti salto mortale ruveta tosissaan kyselemään mahdollisuutta vapautua minästä ennen dementiaa ja tyhjiin raukeamista. Egoahan tässä ollaan bodaamassa, pitämässä kynsin hampain kiinni ehjästä minästä ja välttelemässä minä-tarinan vääntymistä sairaskertomukseksi ja poikkeavuudeksi!

Vai julkeaako joku väittää, että minäkokemus on paitsi sepitettä myös illuusiota tai jopa hallusinaatiota ja että koko tarina ja sen mukana synti olisivatkin äimänkäimää? Kyllä! Buddhalaisuudessa kai tavoitellaan minättömyyttä ja itsettömyyttä. Ja ranskalainen filosofi Simone Weil (1909-1943) kirjoittaa minästä, ”josta en voi päästä vapaaksi ja joka on myös kärsimykseni pääsemätön alkusyy”. ”Minän tuhoaminen on ehdottomasti ainoa vapaa teko, mikä meille on sallittu.” Tarkoittikohan kirjailija Albert Camus (1913-1960) juuri tätä – keinotekoisen minän kadottamista tai hävittämistä – pitäessään itsemurhaa filosofian ainoana ongelmana?

Weilille synti merkitsee nurin käännettyä arvojärjestystä. Kun tätä ajatusta jatkaa, tavanomaisen arvohierarkian huipulla kukkoilee minäminäminä. Jumala, tuo sisäistetty, ulkoistettu tai kielletty yliminä, saakoon paikkansa jostain alempaa.

Itsetyytyväisyyteen yllyttävä ”individualistinen” minäkultti yhdistää eliittejä ja massoja ja voi hyvin. Miten voi ihminen?

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

1Suosittele

Yksi käyttäjä suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelija

NäytäPiilota kommentit (4 kommenttia)

Käyttäjän LeoMirala kuva
Leo Mirala

Taijat mennä liijan pitkälle. Etkö tiijjä jotta elämän tarkotus on murheen karkotus. Ja toene tarkotus on puutarhan hoito. Eikö se meille eläkeukoille riitä loppuaijaks?

Käyttäjän Luntatupaan kuva
Pertti Väänänen

Jos Jeesusta et tunne, niin harhaan menet!

Käyttäjän DanielMalinen kuva
Daniel Malinen

Elämän tarkoitus on itse elämä; kasvu, lisääntyminen ja kehittyminen. Ja jottei se olisi liian tarvitaan lähimmäisestä välittämistä ja anteeksi antoa. Ja jotta se pysyisi yllä tarvitaan ravintoa, lepoa, terveyttä, uskoa ja toivoa.

Käyttäjän jallerajala kuva
Jari Rajala

Minäkulttuuri kyllä hiipuu kun planeetan luonnonvarat on loppu ja vain jonkinlainen tiimi selviää. On selvää että meillä on varaa tuhlailevaan minäminäjuttuun, mutta ihan vain toistaiseksi.

Elämän tarkoitus on tiimityötä, siis elämä ilmiönä. Elämän eräs tärkeimpiä tarkoituksia on levittäytyä galaksin joka kolkkaan. Siinä elämäilmiö haluaisi käyttää apunaan ihmiseksi ihmisen itsensä nimeämää oliota.

Ihminen ei kuitenkaan lopulta ymmärtänyt asiaa, selitti kaikkeuden jonkinlaisen jumalan mielikuvitukseksi, käpertyi omaan mustaan enkistentialistiseen singulariteettiinsa, ja pilasi näin osaltaan elämän yhden tärkeän tarkoituksen. Mutta nou hätä!

Elämä yrittää uudestaan ehkä jo vuonna 500 000 2015, aikaa on, ja uudet avaruusmatkailualan yrittäjät kyllä sitten löytyy. Onnea elämälle ja melko hullua wappua ;D

Toimituksen poiminnat