Hyvä minä - ja paha minä

Ainakin Raamatun vanhemmista osista löytyy rajatilainen eli persoonallisuudeltaan epävakaa, narsistinenkin, jumala. Aika moni ihminen on tuon persoonallisuushäiriöisen jumalan kaltainen tämän patologisuudessa ja kaksoispersoonaisuudessa.

Pian syntymänsä jälkeen kristillinen kirkko määritteli, äänesti ja kanonisoi jumalansa kolmipersoonaiseksi. Tämä vastaa nykyisiä käsityksiä ja teoretisointeja (esim. William James ja Terho Pursiainen) ihmisen moniminäisyydestä eli siitä että ihminen on ”moniminä”. Yksi minä vihaa, toinen rakastaa – aivan kuin Vanhan testamentin ”yksi” rajatilainen jumala. Saman ihmisen – ja jumalan – minät tuskin tuntevat ja tunnustavat toisiaan.

Epävakauden kärjisti äärimmilleen Robert Louis Stevenson luodessaan arvostetun ja hyväntahtoisen tohtori Jekyllin ja vastenmielisen ja pahan Mr. Hyden hahmot.

Moniminäisyys on näennäis-, lume- tai pseudoratkaisu pahan ongelmaan. Pahuushan saa alkunsa pahasta olosta, josta yritetään päästä eroon tekemällä pahaa jollekin toiselle. Paha olo siirretään näin tuohon toiseen, ja oma olo helpottuu. Pahaa tekee yksi ihmisen minä, ja toinen, ”hyvä” minä voi pestä kätensä koko jutusta aika helposti, deletoida (oman) pahuuden ilman että sitä tarvitsee aidosti kohdata. Vakaa Jekyll ei ota vastuuta arvaamattoman ei Hyden tekemisistä.

Ihminen ei hevin kestä pahuutta (ja epävarmuutta ja epätäydellisyyttä) itsessään, halua eikä uskalla kohdata sitä, vaan kieltää sen itsessään, ulkoistaa sen joko toiselle minälle tai projisoi toisiin ihmisiin. Epävakaan persoonallisuuden (elämän)hallinnassa tämä käy nopeasti ja ketterästi. Mokailu ja törkeily oman hyveellisyyden ja kunnollisuuden turruttamana, hurskauttamana ja sokeuttamana voi jatkua.

”Tunne itsesi” – ei onnistu. ”Joka tuntee toiset, on oppinut. Joka tuntee itsensä, on viisas” (Laotse). Viisaus loistaa poissaolollaan. Ei eheydytä.

Vastaavasti, mistä löytyisi jumala, jolla olisi kanttia sanoa omista luomisistaan ja tekemisistään: mea culpa?