*

Vänrikki Tuovisen tarinat

Armon mekin ansaitsemme?

  • Hermann Simon
    Hermann Simon
  • Antti Hervonen
    Antti Hervonen

Vanhan suuren kertomuksen mukaan kukin ihminen ja jokainen elämä kuuluu jumalan suureen suunnitelmaan. Nyt, kun jumalan uskotaan rupsahtaneen ja kupsahtaneenkin, kirjoitan tuon sanan pienellä j:llä ja jumalalta kenties saatu ”armo” pitäisi varmaankin saada tai löytää jostain muualta kuin (salaisesta) taivaallisesta käsikirjoituksesta.

Armolla tarkoitan henkilökohtaista vakuuttuneisuutta oman olemassaolon legitimiteetistä, tai uskoa omaan perimmäiseen kelpaavuuteen.

Sekä armossa että legitimiteetissä on kyse ihmisen olemassaolon keskeisestä kysymyksestä. Legitimiteettivaje on osa maailmaan heitetyn ihmispolon eksistentiaalista ahdistusta ja kaipausta. Ehkäpä tekoäly tehdään jumalaksi jumalan paikalle, ja se sitten antaa pololle armoa?

Vanhassa varmassa uskossa jumalaan legitimiteetti eli olemassaolon oikeutus ja hyväksyttävyys oli itsestään selvää; siinä ei ollut pahemmin pohtimista eikä potemista. Uskon horjuttua tai hävittyä legitimiteetistä tuli ongelmallista tai kyseenalaista, paitsi niillä joilla levy armon automaattisuudesta on jäänyt päälle. Ja olisiko yksilön (kokonaan) puuttuvaksi kokema legitimiteetti peräti epätoivoinen tai patologinen tila? ”Uskon vastakohta on epätoivo”, kuten taannoinen arkkipiispa John Vikström joskus väitti?

Mistä perimmäisen kelpaavuuden, hyväksyttävyyden ja oikeutuksen tunteen voisi jumalan ja muitten suurten kertomusten jälkeisenä aikana saada?

Oman elämänsä merkitykselliseksi kokeminen (uskominen, toivominen, luuleminen) riittänee monelle vastaukseksi elämän tarkoitusta ja legitimaatiota koskevaan kysymykseen. Tämä ratkaisu olisi siis selvästi subjektiivinen: Yksilö antaisi itse merkitykset elämälleen ja maailmalleen. Juhlavimmillaan hän sanoisi tukeutuvansa kaikkein korkeimpiin arvoihinsa ja hyveisiinsä, nehän tuntuisivat liippavan läheltä Elämän Tarkoitusta.

Mutta olisiko tämä linja ylen yksilökeskeinen ja solipsistinen – tai suorastaan itsetyydytyksellä viitoitettu?

Legitimaation voi yrittää saavuttaa myös kuulumisella oikeaan porukkaan, ”meihin”, eksklusiivisesti tai elitistisesti, vaikkapa herrakerhoon tai nykynatseihin. Tai tienata armo ja kelvollisuus tekemällä yhteisön silmissä hyviä ja hyödyllisiä tekoja ja töitä (ja ajattelemalla niihin kykenemättömät tai haluttomat painolastioliot* vähempiarvoisiksi, legitimiteettivajakeiksi, ihmisroskiksi**). Eli hankkimalla aneita.

Entäs jos en kelpaa mihinkään porukkaan eli olen vääränlainen esimerkiksi taivaaseen, kauniiksi ja rohkeaksi, oikeaksi suomalaiseksi, Kalpan kannattajaksi ja Robinin faniksi?

Joku legitimaatio saattaa joskus vyöryä rakastetulta, ainakin vähäksi aikaa. Ihanaa. Ja lapsilta joskus hyvinkin vakuuttavasti.

Entä miten voisi elää ja kuolla sen vaihtoehdon tai mahdollisuuden kanssa, että mitään legitimaatiota ei ole eikä mistään tule? Kohdata eksistenssi paljaimmillaan, ilman verukkeita? Pelottaisiko, kuin ennen jumalan edessä, vai olisiko olo vapaa? Miten olisi ihmisenä olemisen arvokkuuden laita?

 

 

* Painolastiolio: Psykiatri Hermann Simonin vuonna 1931 Saksan evankeelisten akateemikkojen konferenssissa pitämässä alustuksessa käyttämä sana; loi perustaa kansallissosialismille.

 

** Ihmisroskat: Antti Hervosen 2012 käyttämä sana. Hervonen oli gerontologian professori ja kokoomuksen kaupunginvaltuutettu Tampereella.

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

2Suosittele

2 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

NäytäPiilota kommentit (1 kommentti)

Käyttäjän SeppoKoski kuva
Seppo Koski

Löytyisikö tästä jotain vastausta?

”Totuus on poluton maa. Sitä ei voi löytää minkään organisaation, uskonlahkon, opinkappaleen, papin eikä seremonian avulla, ei filosofisen tiedon eikä psykologisen tekniikan keinoin. Se kohdataan käyttämällä vuorovaikutusta peilinä, ymmärtämällä oman mielemme sisältö, havainnoimalla, ei älyllisen, sisään kääntyneen erittelyn avulla.”

http://krishnamurti.fi/j-krishnamurti/opetusten-ydin/

Toimituksen poiminnat